Voi ihana huhtikuu. Illat on niin valosia ja jokirannan korkeet kerrostalot kimaltaa ku aurinko osuu niihin. Olin tänää Jo-jo-teatterissa kattomassa näytelmän Lapsen silmin. Suosittelen ehdottomasti. Itkin. Ja nauroinki. Vähän oikee harmittaa etten oo näkemäs huhtikuun Turkua tarpeeks. Viime viikolla olin Hollannissa (josta nääki kuvat yllätys yllätys on) ja ens viikolla kutsuu Barcelona. Jotain vähän eksoottisempaa. Ostin tänää ihanat mustavalkoset muistiinpanovihot pääsykokeisiinlukua varten. Sain viestinnän kirjan ekan kerran luettua. Laitoin farkkushortsit ja sukkikset jalkaan. Kuorossa laulettiin siistiä biisiä. Illalla teatteri ihanan ginger-ystävän kanssa. Oli onnellinen päivä. Oon vähä hämmentyny ny ku oon päässy vähän sisään tohon median ja viestinnän tutkimuksen ihmeelliseen maailmaan. Mä oon tällä hetkellä siis sisällöntuottaja ja edesautan sitä, että viestintä muuttuu harvoilta suurille joukoille suuntautuvasta tiedotuksesta vuorovaikutteiseks mediaks jossa kuka tahansa hölmö voi kirjottaa mitä tahansa kelle tahansa. Hui.
Kello on yö, Mew soi, biisit mitä en oo koskaan ennen kuullut. Vähän liian vahvaa teetä lempimukissa ja yksinäisyys, ihana yksinäisyys. Yökyläilyn jäljiltä sotkunen kämppä, ei ketään täällä, kurkkasin varmuuden vuoks suihkukaappiin ja keittiöön koska puhuttiin matkalla kummitusjutuista. Hauskoja päiviä ja iltoja takana! Hollanti. Kalamarkkinat, muikkuja, ystäviä, kadotetut aurinkolasit. Hitosti laulamista. Pitkästä aikaa elämää kameran linssin läpi. Tyhjä pää, käheä ääni, älytön unirytmi, huono omatunto ja hassu hymy. Pitäiskö viimein ottaa tosissaan ne pääsykoekirjat ja lähteä bussilla kauas kaupungista. Luultavasti joo ehkäpä.
Oon kipee, ulkona sataa hiton isoja lumihiutaleita, näyttää paperilta, ei sovi tohon ilmaan ollenkaan. Mun kännykkä on rikki, ei enää instagramia, ei enää facebookin selailua, ei tumblria. Kone on KRIITTISESSÄ tilassa, ei siis pahemmin sosiaalista mediaa mulle. Iteki oon iha puolikuntonen, makaan kotona, katon frendejä. Luen pääsykoemonisteita joita en ymmärrä ilman sivistyssanakirjaa. Mut siivosin yks päivä mun kämpän, pyyhin pölyt kunnolla levysoittimen joka nurkasta ja näytin ikkunoilleki rättiä. Se oli sen jälkeen ku olin istunu Fontanan terassilla skumppalasi kädessä, sen jälkee ku olin lähteny saksan kirjotuksista minuutin yli kakstoista. Ku kerranki oli aikaa tehä ja ajatella jotai vähemmän teoreettista. Viikonpäivät on ihan sekasin, mulla on kaapissa vaan vähän spagettia ja alkoholiton olut minkä sain melkee vuos sitte synttärilahjaksi. Saa tulla juomaan, mä en sitä juo ku siinä ei oo mitään hyvää. Alkoholiton. Kalja. Ootan sitä et pääsen taas elävien kirjoihin, pääsen syventymään pääsykoekirjoihin, nukkumaan niiden kanssa ja haaveilemaan ehkä jos vaikka mahdollisesta opiskelupaikasta syksyllä. En nää unia valkosesta lakista ja miljoonan euron lakkiaismekosta. Lakki tulee, joo, jee, kyllä mä sitä varten vähän töitäki tein. Kevät kevät, hitsi ku se kestää niin vähän aikaa. Kaikki oottaa jo kesää ja silti vieläki lumihiutaleet yrittää päästä maahan asti. Kevät on kivempi ku kesä, ainaki mun mielestä, ja vaikka ihan siks et joku tykkäis keväästäki vähän eikä vaa tägäis tammikuusta lähtien ig-kuviin #waiting #for #summer. Nyt pitäis lukea, kirjoja blogeja lehtiä. Ihan mitä vaan. En oo lukenu Ukrainan tilanteesta neljään päivään, voi olla et Venäjä hyökkää enkä es osaa pelätä sitä. Nyt pitäis parantuu ja mennä lenkille jokirantaan ja hymyillä ku sorsat pääsee taas uimaan eikä jäädy siihen förin jättämään sulaan kohtaan. Nyt pitäis hymyillä ihmisille ja nähdä ne eikä vaa kulkee ohi, tehä vähä jotai uutta ja poistuu mukavuusalueelta. Pistää aurinkolasit naamalle ja hyräillä kaupungilla ja kiertää kirppareita ja oottaa et opintotuki tulee ja käydä keskellä viikkoo baarissa ja olla tulemat kipeeks sen takii. Kaks kuoromatkaa, jee, mielenkiintoset pääsykoekirjat ja ehkä vähä aktiivisempi valokuvaus, niist mun kevät on tehty!
Ajattelen liikaa tai ajattelen liian vähän. Jos ajattelen liian vähän, päädyn pian ajattelemaan liikaa. Yritän aloittaa alusta, en onnistu. Yritän lähteä pakoon, palaan takaisin. Mun ikkunalaudalla on jukkapalmu, Kimmo. Se on ollu siinä sairaan kauan, vaikka en koskaan muista antaa sille vettä. Lähen yhtäkkiä viikoksi pois ja jätän sen oman onnensa nojaan. Ripustin siihen jouluna virkatun lumihiutaleen. Silloin tällöin muistan sen olemassaolon ja kiirehdin kaatamaan sille vettä mun hienoimmasta mukista. Tulee syyllinen olo ja vannon, että muistan hoitaa Kimmoa paremmin. Enkä koskaan kuitenkaan muista. Jonain päivänä se varmaa kuolee. Jos se osais puhuu, se sanois, et mä vihaan sua. Jos se osais kävellä, se ois lähteny jo ajat sitte. Mut siinä se nököttää eikä muuta voi. Oon koko viime syksyn vaa miettiny tulevaisuutta tiilitalojen kuvat silmissä. Mut entä kaikki mitä jää tänne? Emmä kaikkee haluu jättää tänne. Ei niin vaan voi tehdä.
Kerroin tänään mun 3kk vanhalle pikkuveljelle, kuka oli Piispa Henrik, mitä ihmiset söi keskiajalla ja miks Viipuri ei kuulu enää Suomelle. Sit vähän säästä. Nyt on ihan tajuttoman liukasta ja tuntuu et pitää varoo jokasta askelta. Sit ku on kerran kaatunu ja muutaman kerra horjahtanu oikeen kunnolla ni alkaa kävellä melkeen varpaillaan. Ei oo niin helppo enää luottaa siihen et askel kantaa.
