Me puhumme vain tulevaisuudesta, kun pelkkä tyhjyys on ympärillä

Kesä loppuu kohta.

En oo ikinä odottanut syksyä näin paljon.

Tältä kesältä ei jäänyt käteen hirveästi. Ei kuvia eikä tekstiä, muistoja kyllä, mutta ei mitään konkreettista.
Koska a. mun tietokoneen kiintolevy posahti ja vei mennessään ison kasan kuvia. Ei onneksi enempää kuin tämän vuoden ja viime syksyn.
Ja b. mulla ei ole ollut kirjoitettavaa. Enkä ole jaksanut kirjoittaa, vaikka jotain olisi ollutkin.

Täytyy myöntää, että aikuisten maailma, jossa työskennellään viisi päivää viikossa yhdeksästä viiteen, on vähän raskas. Ja kun työkseen kirjoittaa, tuntuu turhauttavalta jatkaa sitä kotona. Vaikka se olisikin ihan eri kirjoittamista.
Varmaan sama kuin jossain siivoamisessa. Jos olet työksesi siivooja, jaksatko kuurata kotonakin? Ehkäpä, mutta mä en ole sellainen.

Joka päivä sataa, ulkona tuoksuu lempeä syksy. Ihana tuttu syksy.

Päivistä tulee pimeitä ja kylmiä, elämä kietoutuu yliopiston ja opiskelumenojen ympärille. Kahvia kuluu yhtä paljon kuin kesälläkin. Vansien reiät kasvaa niin suuriksi, että on pakko ostaa uudet (talvi)kengät. Hiukset kasvaa, ei tee mieli leikata kesätukkaa vaan vetää nukkaantunut pipo päähän.

Syksy tule jo. Odotan baari-iltoja, kotiin käpertymistä, laulutreenejä ja Tampere-ihmisiä. Kaikkia kivoja.

Hetken haaveilin lomasta. Olin katkera siitä, että toiset saavat lomailla. Neljän kuukauden työputki ei ole kellekään opiskelijalle herkkua.
Mutta rutiinit kutsuvat. Uusi kämppä, uudet kotikulmat. Uudet kurssit, uusi hetken kestävä opiskelumotivaatio.
Ja punaviini. Syysiltojen punaviini.

Pari päivää vielä ja arki alkaa.

Päivä toisensa jälkeen

Me lähdettiin matkalle Puolaan. Huhtikuussa, neljästään. Gdanskin kautta Krakovaan ja Varsovaan.

Se yllätti, että junassa sai ilmasta kahvia. Jouduttiin maksamaan junamatkasta paljon enemmän ku luultiin, koska yllättäen kaikki junat oli täynnä. Pakko oli kummiskin päästä Krakovaan illaksi.

Niitä hassuja nakkeja. Joka ikisessä pikkukaupassa.

Me käytiin Oskar Schindler's Factory -museossa. Siellä meni aikaa, siellä meni vähän tunteisiin. Käveltiin vanhan gheton läpi päivällä ja kiivetiin sellaselle korkeelle oudolle tekovuorelle.

Ja vaikkei kovin aurinkoista ollut, niin ei satanu kummiskaan. Ihania kirkkaan vihreitä puita.

Käytiin myös seikkailemassa vanhalla kaivoksella.

En tiedä, onko tää tyyppi oikeesti tappanut kolme ihmistä. Toivon, että tatskat on huonoa läppää.

Nää kuvat on pieni hippunen vaan meiän reissusta.

Krakova oli mielettömän kaunis kaupunki, nää kuvat on sieltä. Siellä ruoka oli halpaa ja tosi outoa, kalja oli halpaa ja hyvää. Meidän hostellit oli tosi kivoja, ja toisen alakerras oli ihan hiton hyvä pizzeria!

Laulettiin hostellihuoneissa pitkälle yöhön, seikkailtiin vanhassa kaupungissa aamutunneille. Oli ihan huippureissu, sieltä ei ois ikinä halunnu takas. Tuli sellanen villi ja vapaa tunne - me ollaan Itä-Euroopan sydämessä, kauniissa vanhassa kaupungissa, täällä me juodaan kaljaa ja täällä me kävellään ympäriinsä. Oli hetken aikaa sellanen tunne, mitä ei voi oikein kiireisen opiskeluvuoden aikana löytää. Elämä oli hassun helppoa ja kivaa ja kevyttä. Ja tietenki jäi vaan sellanen olo, että täytyy päästä uudestaan. Johonkin.

Varsovan-kuvia laitan pian myös tänne.

Ei tää oo enää leikkiä

Hei taas kaikki! Päätin, että kuitenkin jatkan tämän blogin pitämistä! Eli jos vielä luette, niin olen onnellinen!

Onko tän blogin uudelleen alottaminen joku uuden vuoden lupaus, sitä mä en tiiä. Ei kai. Mutta tänne aattelin kuitenkin taas höpistä.

En aio tehdä viime vuodesta mitään romaania. Se oli ihan hyvä vuosi, vaikkei joka hetki siltä tuntunutkaan. Pari asiaa siitä voisin silti mainita.

Viime vuonna en oppinut paljonkaan uutta. Stressasin hirveästi ja elin kiireessä. En käynyt kovinkaan monissa bileissä, en lukenut montakaan kirjaa. En tehnyt parastani opintojen kanssa.

Mutta näin sellaisia ystäviä, joita en usein nää. Näissä kuvissa on Vilja ja Vallu, kaksi ihanaa ja taiteellista ihmistä!

Viime vuonna löysin elämääni maailman ihanimman tyypin. Se on mun elämässä edelleen ja tekee mut älyttömän onnelliseksi.

Tälle vuodelle on paljon odotuksia. Aion saada kivan kesätyön ja oppia sanomaan ei. Aion ajaa kesällä taivaansinisellä Corollalla pitkin Suomea.

Mun uuden vuoden tavoite on oppia olemaan stressaamatta kaikesta. Itelleni lupasin lukea enemmän kirjoja. Ja tietty on olemassa se kliseinen lupaus, että vuodesta 2016 tulee paras tähän mennessä.

UUSI BLOGI

Moi!! 

Tiiän että oon pitäny taas hiljaiseloa, mutta nyt on uus blogi wordpressin puolelle perustettu! Sinne siis postailen jatkossa. Yritän panostaa sekä kuvien että tekstin laatuun enemmän! Ruvetkaahan seuraamaan :-) linkki tässä:

UUSI BLOGI

It's the first of September, it was so good in June

Tän kesän aikana tajusin, ettei mikään toimi ellei osaa pitää huolta. Asiat menee rikki jos ei niistä huolehdi.

Mun pyörä on ihan hajalla. Oon ajanu sillä rotvallien yli liian kovaa enkä oo nostanu jos se on kaatunu. Kyl se vieläkin eteenpäin kulkee muttei kovin hyvin.

Mulla oli ihana jukkapalmu Kimmo kun asuin Turussa. Mut en ikinä kastellu sitä ja lopulta rei'itin sen jostain kummasta syystä. Se kuoli. Hautajaiset oli mustassa jätesäkissä muun muuttoroinan saattueessa.

Vein mun tietokoneen viime syksynä huoltoon. Siitä löyty 60 virusta ja yli 150 haittaohjelmaa. Ihan oikeesti. Mulla oli se kaks vuotta. En välittäny kun se herjas mua päivittämään virustorjuntaa. Annoin kavereiden latailla ties mitä hämäriä ohjelmia siihen. Nyt sil vois heittää vesilintua.

Muistakin asioista kannattaa pitää huolta. Meinaa ihmisistä. Ihan yhtä lailla ihmissuhteet menee rikki jos niiden eteen ei tee mitään. Ne unohtuu, ne häviää, ne muuttuu. Korjaa silloin ku vielä voi. Tai kato vierestä kun joku tosi hieno ja hyvä hajoo sun silmien edessä etkä sä koskaan tehny mitään korjatakses sen.

Ja hetken leijailin Euroopan yllä

Prahan-reissu oli kiva. Matka sisälsi

ihania taloja
sikahyvää pullaa ja glühweinia
segway-ajelun
parhaat snägärit
hitosti tupakkaa joka puolella, sisällä ja ulkona
ja tupakanhajusia vaatteita jotka tungettiin pakkaseen joka yö
eikä sekään auttanu
HYVÄÄ KALJAA enkä ees huijaa
tsekkiläisten journalistiopiskelijoiden coolin kahvilahengaustilan, josta myös sai kaljaa
sairaan hyviä kookossuklaapatukoita
öisiä katuja
tulppaaneja ja niin hyvää multaa
room-escapen, oli pelottavaa (kuollut kettu yms.)
tissibaarin
pöytäfutista
seksivälinemuseon
reggae sharkia non stoppina
liian lyhyitä yöunia
suihkun, josta oli ikkuna hotellihuoneeseen
pullonpyöritystä ja vaaratilanteen ikkunan luona
kylmiä iltoja
absinttia ja ilmapallon
slaavikyykkyjä
outoa paikallista ruokaa
ystävällisen irttarimyyjän, joka tilas meille pimeen taksin, joka ei turhia hidastellu tai väistelly
hienot haalarimerkit

Kaiken kaikkiaan ihana kaupunki. Parasta tietty oli, että reissun sai vielä viettää hyvässä seurassa (lue: vostok). Prahaan täytyy päästä uudestaan!

Ja vain se mikä on tärkeää on tärkeää myös myöhemmin

Oon tullu siihen tulokseen et on tosi tyhmää sanoa "se on vaan yks vuos sun elämästä" tai "se on vaan yks ihminen sun koko elämässä". 

Mitä me sitten odotetaan siltä "koko elämältä"?

Jos joku ihmissuhde on lopulta "vaan yks suhde sun elämässä", niin onko se minkään arvonen?

On kai nuoruudellaki merkitystä. Vai odotetaanko me, että sitte joskus nelikymppisenä siellä oikeessa elämässä vasta osataan suhteuttaa asioita toisiinsa. Että silloin vasta tiedetään, mikä on pitkä aika olla erossa rakkaista tai mikä on oikea suhde.

Voihan se niinki olla. Että nyt koettu suru ei oo mitään verrattuna tuleviin. Että nyt koetut ilot ei oo mitään verrattuna tuleviin.

Joo, ehkä mulla on edessä vielä yli 60 vuotta. Mutta tarkottaako se, että oon vasta 18 vuotias sitä, että mulla on koko elämä edessä? Että en oo kokenut mitään vielä?

Mitä nää sit on. Nää kaikkien ihmisten ilot ja surut, ihmissuhdedraamat, opinnot, perheasiat, kaikki. Eiks ne kuitenkin oo just sitä elämää itteään. Eiks pitäis yrittää rakastaa nyt eikä torjua siks että "löydän joskus paremmankin"?

Se on lohduttamisreaktio. Ku kaveri eroaa kahden vuoden suhteesta ja harmittelee sitä, miten tuhlas aikaa väärään ihmiseen, mä sanon: "Hei, et sä kuole. Loppujen lopuks ne oli vaa kaks vuotta sun elämästä. Mieti kuin monta on jäljellä".

Mut ei se oo niin. Ei nuoruutta saa ikinä takas. Mut mikä sit on tärkeetä? Mitä me odotetaan, mitä varten me eletään, onks sit muka odottamassa jotain suurempaa. Ja mitä pitäis sanoo kun sattuu jotain ikävää ja tuntuu et koko elämä on ihan pilalla. "Hei, ei se mitään. Pahempaa on kuitenki tulossa."

Oon aina inhonnu sanontaa "Life is like a box of chocolates. You never know what you're gonna get". Öö, kun sä ostat suklaarasian, sä tasan tiiät mitä siellä on. Camoon. Sen näkee siit rasian kannestaki.

Ei elämä oo mikään suklaalaatikko. Eihän sitä tiedä, mitä 20 vuoden päästä tapahtuu.

Mut sitäkään ei tiedä, tuutko sä koskaan enää hymyilemään yhtä leveesti ku silloin, ku kävelet mummun kanssa sienimetsässä rankan bileviikon jälkeen. Eikä sitä tiiä, onko se sohva jolla nyt makaat pehmeempi ku ne joilla tuut myöhemmin makaamaan. Eikä sitä, itkitkö sä viimeksi enemmän ku sun tarvitsee enää koskaan itkeä. Kaikki on suhteellista, mutta elämä nyt on elämää itsessään. Ei se elämä, joka on ajatuksissa omakotitalon, valkoisten seinien ja hyvin tienaavan puolison muodossa. Siihen on aikaa, sitä ei välttämättä tule. Sitä on turha miettiä nyt.

Tää ilta on vaan yks ilta mun elämästä, niin oli eilinenkin. Mut on tälläkin väliä.