I have finally seen the light

Päivät on vähän niinku kerrosjugurttii. Ärsyttävän kirpeetä ja sellast ei minkään makusta. Mut siel pohjalla on mansikkahilloo kuitenki. Ei kannata sekottaa heti ku avaa purkin.

Between the lines

Ihmiset tekee ihan hirveesti suunnitelmia. Sitten kun. Kaikkea suunnitellaan tehtäväks sitten kun. Sitten kun lukio on ohi niin muutan toiseen kaupunkiin. Sitten kun oon taas terve ni meen salille. Sitten kun saan seuraavan opintotuen ni pistän puolet säästötilille. Sitten kun koeviikko on ohi ni nään ihmisiä. Sitten kun oon iso ja mulla on rahaa ni ostan asunnon kakskerroksisesta rivitalosta jossa on valkoset korkeet seinät.

Ehkä se on järkevää tulevaisuuden pohtimista. Mutta ehkä ei. Aika monen kohdalla se on oikeesti vaan asioita pakoon juoksemista. Odotetaan vaan et kaikki muuttuu. Kun ei jakseta selvittää ihmissuhdedraamoja niin lähdetään viikonlopuksi muualle. Ihan kuin ne asiat jotenki siinä ittekseen selviäis. Kun ei jakseta tiskatat tiskejä ni lähetään kaverin nurkkiin hengailemaan. Kun ei jakseta opiskella ni kerrotaan ittellemme että opiskellaan ens jaksossa sitte. Oikeen kunnolla ja ahkerasti. 

Ei sais juosta pakoon. Koska ei ihminen jaksa loputtomiin juosta. Jossain vaiheessa on pakko istahtaa kentän laidalle huilaamaan. Ja silloin ne taakse jätetyt asiat ottaa sut kiinni. Ehkä jos johonki Etelänavalle juoksis ni sais tosiaan olla rauhassa. Mut kuka sinne haluaa? En edes mä vaikka mä sentään haluisin kaikkiin tosi outoihin paikkoihin, esim Tadzikistaniin (älkää kysykö missä se on, mä en tiedä).

Pitäis kai elää aika lailla hetkessä mut pitää kuitenkin mielessä ens vuosi. Pitäis olla joku määränpää mut pitäis myös nauttia matkasta siihen. Ja pitäis huomata kaikki pikku yksityiskohdat eikä keskittyy vaan kokonaisuuksiin. Ja jos välillä juokseeki pakoon ni ei saa juosta vaan omaan tahtiin vaan odottaa muitaki. 

Ei muuta. Ja hei kiitos ihanaa ku jaksatte lukee ja kommentoidaki vielä!!

Minä hymyilen aina enemmän kun tunnen tyhjyyden ympärillä

Siin mä hymyilemäs vuos sitte, kesäl ja nyt. Vähän pelottavaa aatella miten eri asioille mä hymyilin viel vuoski sitte.

Tänään hymyilin itekseni. Hymyilin ihmisille mut en tuntenu niitä. Hymyilin toisessa kädessä painava laukku ja toisessa musen nuottikirja.

Lainasin tänään Viron historiasta kertovan kirjan hetken mielijohteesta. Ostin kolme eri hedelmää. Ja varmistuin siitä mitä ja mihin haluan hakea opiskelemaan. Tajusin myös että oon menossa nukkumaan ja kuuntelen radio suomipoppia ku kaverit tekstaa lähtevänsä baariin ja bileisiin. Luulen et on aika välttämätöntä joskus antaa muiden juhlia ja olla ite yksin kotona, ajatella omia ajatuksia ja kuunnella niitä levyjä jotka osaa sana sanalta ulkoa.

Enää muutama hassu kuukaus. Sit toivottavasti löytyy taas ihan uusii hymyilemisen aiheita. 

Taakse jätän, taakse jää

Mitä mä oon tehny ansaitakseni näin kauniita kavereita?

Oltiin tänään ekaa kertaa Sofian kanssa kuvailemassa. Lisää (vähän värikkäämpiä) kuvia on tulossa!

Ne on taas niitä joista ei voi puhua ääneen

Mä en halua matkustaa New Yorkiin enkä Australiaan, mä haluisin Moskovaan tai Ukrainaan. 
Mä en halua katsoa ainuttakaan Taru sormusten herrasta-leffaa tai Hobittia, mä haluan katsoa niitä mauttomia samoja paskoja näyttelijöitä kierrättäviä suomalaisia leffoja. 
Mä en halua istua saksan tunneilla tajuumatta mitään, mä haluan kirjottaa siitä ällän. 
Mä en halua kiukutella vektorien kanssa, mä haluaisin jo opiskella sitä mistä eniten tykkään. 
Mä en halua istuu kotona ku muut menee baariin, mä haluun olla mukana. 
Mä en halua vaan suunnitella asioita, mä haluun toteuttaa niitä kans.
Mä en halua kattella samoi maisemia liian pitkään, mä haluun seuraavaan paikkaan jo.

Let me see your smile

Saara ja Miika!

Tuhansien murheellisten laulujen maa

Pohjois-Pohjanmaa. Haapavesi. Harmaata peltoa, tihkusadetta, ruosteenpunaset lehdet. Täällä elämä on hitaampaa. Täällä on pimeitä kiemuraisia asvalttiteitä ja metsäaukioita. Kaikki on vanhaa ja tuntuu et kaikella on mielenkiintonen ja vähän pelottava historia. Hiljasuus ympäröi vanhaa koulurakennusta jossa on vieläkin vanhat kirjotukset liitutaululla. Tulee sellanen olo, että tällaseen paikkaan mä kuulun. Isi sanoo et se on geeneissä.