Between the lines

Ihmiset tekee ihan hirveesti suunnitelmia. Sitten kun. Kaikkea suunnitellaan tehtäväks sitten kun. Sitten kun lukio on ohi niin muutan toiseen kaupunkiin. Sitten kun oon taas terve ni meen salille. Sitten kun saan seuraavan opintotuen ni pistän puolet säästötilille. Sitten kun koeviikko on ohi ni nään ihmisiä. Sitten kun oon iso ja mulla on rahaa ni ostan asunnon kakskerroksisesta rivitalosta jossa on valkoset korkeet seinät.

Ehkä se on järkevää tulevaisuuden pohtimista. Mutta ehkä ei. Aika monen kohdalla se on oikeesti vaan asioita pakoon juoksemista. Odotetaan vaan et kaikki muuttuu. Kun ei jakseta selvittää ihmissuhdedraamoja niin lähdetään viikonlopuksi muualle. Ihan kuin ne asiat jotenki siinä ittekseen selviäis. Kun ei jakseta tiskatat tiskejä ni lähetään kaverin nurkkiin hengailemaan. Kun ei jakseta opiskella ni kerrotaan ittellemme että opiskellaan ens jaksossa sitte. Oikeen kunnolla ja ahkerasti. 

Ei sais juosta pakoon. Koska ei ihminen jaksa loputtomiin juosta. Jossain vaiheessa on pakko istahtaa kentän laidalle huilaamaan. Ja silloin ne taakse jätetyt asiat ottaa sut kiinni. Ehkä jos johonki Etelänavalle juoksis ni sais tosiaan olla rauhassa. Mut kuka sinne haluaa? En edes mä vaikka mä sentään haluisin kaikkiin tosi outoihin paikkoihin, esim Tadzikistaniin (älkää kysykö missä se on, mä en tiedä).

Pitäis kai elää aika lailla hetkessä mut pitää kuitenkin mielessä ens vuosi. Pitäis olla joku määränpää mut pitäis myös nauttia matkasta siihen. Ja pitäis huomata kaikki pikku yksityiskohdat eikä keskittyy vaan kokonaisuuksiin. Ja jos välillä juokseeki pakoon ni ei saa juosta vaan omaan tahtiin vaan odottaa muitaki. 

Ei muuta. Ja hei kiitos ihanaa ku jaksatte lukee ja kommentoidaki vielä!!