Kesä loppuu kohta.
En oo ikinä odottanut syksyä näin paljon.
Tältä kesältä ei jäänyt käteen hirveästi. Ei kuvia eikä tekstiä, muistoja kyllä, mutta ei mitään konkreettista.
Koska a. mun tietokoneen kiintolevy posahti ja vei mennessään ison kasan kuvia. Ei onneksi enempää kuin tämän vuoden ja viime syksyn.
Ja b. mulla ei ole ollut kirjoitettavaa. Enkä ole jaksanut kirjoittaa, vaikka jotain olisi ollutkin.
Täytyy myöntää, että aikuisten maailma, jossa työskennellään viisi päivää viikossa yhdeksästä viiteen, on vähän raskas. Ja kun työkseen kirjoittaa, tuntuu turhauttavalta jatkaa sitä kotona. Vaikka se olisikin ihan eri kirjoittamista.
Varmaan sama kuin jossain siivoamisessa. Jos olet työksesi siivooja, jaksatko kuurata kotonakin? Ehkäpä, mutta mä en ole sellainen.
Joka päivä sataa, ulkona tuoksuu lempeä syksy. Ihana tuttu syksy.
Päivistä tulee pimeitä ja kylmiä, elämä kietoutuu yliopiston ja opiskelumenojen ympärille. Kahvia kuluu yhtä paljon kuin kesälläkin. Vansien reiät kasvaa niin suuriksi, että on pakko ostaa uudet (talvi)kengät. Hiukset kasvaa, ei tee mieli leikata kesätukkaa vaan vetää nukkaantunut pipo päähän.
Syksy tule jo. Odotan baari-iltoja, kotiin käpertymistä, laulutreenejä ja Tampere-ihmisiä. Kaikkia kivoja.
Hetken haaveilin lomasta. Olin katkera siitä, että toiset saavat lomailla. Neljän kuukauden työputki ei ole kellekään opiskelijalle herkkua.
Mutta rutiinit kutsuvat. Uusi kämppä, uudet kotikulmat. Uudet kurssit, uusi hetken kestävä opiskelumotivaatio.
Ja punaviini. Syysiltojen punaviini.
Pari päivää vielä ja arki alkaa.
