Ja vain se mikä on tärkeää on tärkeää myös myöhemmin

Oon tullu siihen tulokseen et on tosi tyhmää sanoa "se on vaan yks vuos sun elämästä" tai "se on vaan yks ihminen sun koko elämässä". 

Mitä me sitten odotetaan siltä "koko elämältä"?

Jos joku ihmissuhde on lopulta "vaan yks suhde sun elämässä", niin onko se minkään arvonen?

On kai nuoruudellaki merkitystä. Vai odotetaanko me, että sitte joskus nelikymppisenä siellä oikeessa elämässä vasta osataan suhteuttaa asioita toisiinsa. Että silloin vasta tiedetään, mikä on pitkä aika olla erossa rakkaista tai mikä on oikea suhde.

Voihan se niinki olla. Että nyt koettu suru ei oo mitään verrattuna tuleviin. Että nyt koetut ilot ei oo mitään verrattuna tuleviin.

Joo, ehkä mulla on edessä vielä yli 60 vuotta. Mutta tarkottaako se, että oon vasta 18 vuotias sitä, että mulla on koko elämä edessä? Että en oo kokenut mitään vielä?

Mitä nää sit on. Nää kaikkien ihmisten ilot ja surut, ihmissuhdedraamat, opinnot, perheasiat, kaikki. Eiks ne kuitenkin oo just sitä elämää itteään. Eiks pitäis yrittää rakastaa nyt eikä torjua siks että "löydän joskus paremmankin"?

Se on lohduttamisreaktio. Ku kaveri eroaa kahden vuoden suhteesta ja harmittelee sitä, miten tuhlas aikaa väärään ihmiseen, mä sanon: "Hei, et sä kuole. Loppujen lopuks ne oli vaa kaks vuotta sun elämästä. Mieti kuin monta on jäljellä".

Mut ei se oo niin. Ei nuoruutta saa ikinä takas. Mut mikä sit on tärkeetä? Mitä me odotetaan, mitä varten me eletään, onks sit muka odottamassa jotain suurempaa. Ja mitä pitäis sanoo kun sattuu jotain ikävää ja tuntuu et koko elämä on ihan pilalla. "Hei, ei se mitään. Pahempaa on kuitenki tulossa."

Oon aina inhonnu sanontaa "Life is like a box of chocolates. You never know what you're gonna get". Öö, kun sä ostat suklaarasian, sä tasan tiiät mitä siellä on. Camoon. Sen näkee siit rasian kannestaki.

Ei elämä oo mikään suklaalaatikko. Eihän sitä tiedä, mitä 20 vuoden päästä tapahtuu.

Mut sitäkään ei tiedä, tuutko sä koskaan enää hymyilemään yhtä leveesti ku silloin, ku kävelet mummun kanssa sienimetsässä rankan bileviikon jälkeen. Eikä sitä tiiä, onko se sohva jolla nyt makaat pehmeempi ku ne joilla tuut myöhemmin makaamaan. Eikä sitä, itkitkö sä viimeksi enemmän ku sun tarvitsee enää koskaan itkeä. Kaikki on suhteellista, mutta elämä nyt on elämää itsessään. Ei se elämä, joka on ajatuksissa omakotitalon, valkoisten seinien ja hyvin tienaavan puolison muodossa. Siihen on aikaa, sitä ei välttämättä tule. Sitä on turha miettiä nyt.

Tää ilta on vaan yks ilta mun elämästä, niin oli eilinenkin. Mut on tälläkin väliä.

Me ollaan samaa tuhkaa, samaa kevyttä ilmaa

Kukaan ei loppujen lopuks voi ikinä tietää, mitä sulle kuuluu.

Kukaan ei oo näkemässä sua silloin, ku sä oot yksin. Silloin sä tunnet kaiken sen mitä ei voi tuntea silloin ku on muiden kanssa.
Kuinka helppoo on pitää kulissii yllä. Kuinka helppoo on muokata kuviin karamellivärit ja kirkkaat sävyt. Kuinka helppoo on valvoa tunteja pimeydessä.

Mut parasta on oikeiden ihmisten kanssa. Tiiäthän ne ihmiset, joiden näkeminen ihan sattumalta bussissa ilahduttaa hirveesti. Ne, joille sulla on hirveesti kerrottavaa vaikka oisitte nähny viimeks just pari päivää sitte. Tai vaikka ette ois nähny kuukausiin ni kaikki on ihan ennallaan silti. Ne ihmiset, joista sun ei tarvi luulla tai pelätä mitään, vaan sä tiiät. Sä tiiät mitä ne on ja mitä ne haluaa. Sellaset ihmiset, joiden kanssa tuntuu vähän ku ois yksin, niin hyviä tyyppejä ne on. Just sulle oikeita tyyppejä. Sellasia, joille tekee mieli kertoa kaikki ja jotka tavallaan jo tietää vaikket kertoiskaan. Ne on parhaita.