Tuhansien murheellisten laulujen maa

Pohjois-Pohjanmaa. Haapavesi. Harmaata peltoa, tihkusadetta, ruosteenpunaset lehdet. Täällä elämä on hitaampaa. Täällä on pimeitä kiemuraisia asvalttiteitä ja metsäaukioita. Kaikki on vanhaa ja tuntuu et kaikella on mielenkiintonen ja vähän pelottava historia. Hiljasuus ympäröi vanhaa koulurakennusta jossa on vieläkin vanhat kirjotukset liitutaululla. Tulee sellanen olo, että tällaseen paikkaan mä kuulun. Isi sanoo et se on geeneissä.

I won't let you down

Kuvia kesältä, Lillin kaa ruissalossa.

Vaaleenvihree meri. Minkä värinen se on nyt, en tiiä. En aio jäädä ikuisuuksia vaan tuijottamaan aurajokee paremman puutteessa. Ehkä lähen kaupunkiin järven rannalle. Ja sit meen rannalle ku sataa. Toivoin eilen, että tänää sataa ja nii satoki. Vaikka piti kävellä kouluun ja melkein myöhästyä taas, silti tykkään sateisista aamuista enemmän ku kirkkaista ja aurinkoisista. Kävelen mieluummin sateenvarjon kanssa. Ja istun mieluummin sisällä kattomassa ku sade valuu kirjaston isoista ikkunoista. 

Nyt mun pitäis parin viikon aikana sanoo vaan ei. Mut sen sijaan sanon kuitenki joka päivä joo tottakai mä voin tulla, mis nähään, hei onks sul aikaa neljält, joo tuu vaa meille, okei lähen heti mennääks kaupan kautta? Must tuntuu et se kostautuu ku istun liikuntasalis miettimäs et mitä hittoo oon just kirjottamas tähä paperil ja mitä hittoo se ääni niis kuulokkeissa sano ja mitä hiton kieltä se oli.

Miks oikeitten valintojen tekemine on niin vaikeeta? Vai onks loppujen lopuks oikeita valintoja? Vai onks se vaa ittestää kiinni et aina miettii "jos en ois tehnykää nii vaan.."? Just ny haluisin et edes kirjotusten jälkee teen oikeen valinnan ja lähen täält sinne mis tiilitalot kasvaa ja sillalla ennen keskustorii on outoja patsaita.