Taakse jätän, taakse jää

Mitä mä oon tehny ansaitakseni näin kauniita kavereita?

Oltiin tänään ekaa kertaa Sofian kanssa kuvailemassa. Lisää (vähän värikkäämpiä) kuvia on tulossa!

Ne on taas niitä joista ei voi puhua ääneen

Mä en halua matkustaa New Yorkiin enkä Australiaan, mä haluisin Moskovaan tai Ukrainaan. 
Mä en halua katsoa ainuttakaan Taru sormusten herrasta-leffaa tai Hobittia, mä haluan katsoa niitä mauttomia samoja paskoja näyttelijöitä kierrättäviä suomalaisia leffoja. 
Mä en halua istua saksan tunneilla tajuumatta mitään, mä haluan kirjottaa siitä ällän. 
Mä en halua kiukutella vektorien kanssa, mä haluaisin jo opiskella sitä mistä eniten tykkään. 
Mä en halua istuu kotona ku muut menee baariin, mä haluun olla mukana. 
Mä en halua vaan suunnitella asioita, mä haluun toteuttaa niitä kans.
Mä en halua kattella samoi maisemia liian pitkään, mä haluun seuraavaan paikkaan jo.

Let me see your smile

Saara ja Miika!

Tuhansien murheellisten laulujen maa

Pohjois-Pohjanmaa. Haapavesi. Harmaata peltoa, tihkusadetta, ruosteenpunaset lehdet. Täällä elämä on hitaampaa. Täällä on pimeitä kiemuraisia asvalttiteitä ja metsäaukioita. Kaikki on vanhaa ja tuntuu et kaikella on mielenkiintonen ja vähän pelottava historia. Hiljasuus ympäröi vanhaa koulurakennusta jossa on vieläkin vanhat kirjotukset liitutaululla. Tulee sellanen olo, että tällaseen paikkaan mä kuulun. Isi sanoo et se on geeneissä.

I won't let you down

Kuvia kesältä, Lillin kaa ruissalossa.

Vaaleenvihree meri. Minkä värinen se on nyt, en tiiä. En aio jäädä ikuisuuksia vaan tuijottamaan aurajokee paremman puutteessa. Ehkä lähen kaupunkiin järven rannalle. Ja sit meen rannalle ku sataa. Toivoin eilen, että tänää sataa ja nii satoki. Vaikka piti kävellä kouluun ja melkein myöhästyä taas, silti tykkään sateisista aamuista enemmän ku kirkkaista ja aurinkoisista. Kävelen mieluummin sateenvarjon kanssa. Ja istun mieluummin sisällä kattomassa ku sade valuu kirjaston isoista ikkunoista. 

Nyt mun pitäis parin viikon aikana sanoo vaan ei. Mut sen sijaan sanon kuitenki joka päivä joo tottakai mä voin tulla, mis nähään, hei onks sul aikaa neljält, joo tuu vaa meille, okei lähen heti mennääks kaupan kautta? Must tuntuu et se kostautuu ku istun liikuntasalis miettimäs et mitä hittoo oon just kirjottamas tähä paperil ja mitä hittoo se ääni niis kuulokkeissa sano ja mitä hiton kieltä se oli.

Miks oikeitten valintojen tekemine on niin vaikeeta? Vai onks loppujen lopuks oikeita valintoja? Vai onks se vaa ittestää kiinni et aina miettii "jos en ois tehnykää nii vaan.."? Just ny haluisin et edes kirjotusten jälkee teen oikeen valinnan ja lähen täält sinne mis tiilitalot kasvaa ja sillalla ennen keskustorii on outoja patsaita.

Dig the grave and let me lie

Must tuntuu et kaikki ei oo sattumaa. Voi tapahtuu paljon siistejä asioita peräkkäin. Vähän niinku taloudessa taantumaa seuraa nousukausi. Ja just ku on alkanu hyväksyy sen ajatuksen, et ok nyt ei vaan tapahdu mitää, kaikki muuttuu taas. Just ku on järjestäny koulukirjat pinoon ja valmistautunu henkisesti vaan lukemaan ja pyyhkimään pölyjä pianon päältä, ni silloin. Silloin sitte.

Emmä tiiä onks se hyvä asia. Tai tottakai on, ku onnistuu jossain mitä on halunnu jo pitkään. Tai tapaa ihan uuden ihmisen. Me halutaan kaikkea, mutta ei osata ottaa sitä vastaan. Niin kauan, ku unelma on turvallisesti pään sisällä, se on hyvä. Mut sitte ku se on konkreettisesti sun edessä, sun kalenterissa, sun lukujärjestyksessä, sun huoneessa ja sun tulevaisuudensuunnitelmissa, se ei enää ookaan hyvä. Tai on, mut se on myös erilainen. Taitaitai. Ja yhtäkkii alkaa taas kaivata niitä aikoja, ku kaipas näitä aikoja.

She looks to me

Ai mitää oliks mulla siskoki? Huomenna odottaa junamatka tampereelle, lähetään huvipuistoilemaan firman piikkiin!